02 marraskuuta 2016

EN ENÄÄ PUHU BRITTIENGLANTIA

Vietin osan lapsuudestani Englannissa, kasvoin siellä ja opin puhumaan. Pienempänä puhuin englantia niin kuin kuka tahansa muu Berkshirestä - mutta en enää. Ajatuksia kielitaidosta, sen säilyttämisestä, sekä sen katoamisesta.
 Teksti on osa yliopistokurssia, mutta oli ihan hyvä välillä kirjoittaa ylös näitä ajatuksia itsellekin talteen.



Kun minut tammikuussa 1998 laitettiin päiväkotiin Englannissa, en puhunut englantia ollenkaan. Englannissa aloitetaan "esikoulu" 3-vuotiaana ja sinne pikku-Katja laitettiin ikäisteni seuraan vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt. Vanhempani ovat jälkikäteen kertoneet, että usein suutuin opettajille, koska kukaan ei ymmärtänyt minua. Löysin kuitenkin nopeasti ystäviä ja yhteinen kielikin opittiin pian. Englanninkielen opiskelijana minua jopa ihmetyttää, miten minä suomalaisena pystyin oppimaan kielen niin nopeasti. Olinhan vasta oppinut puhumaan suomea, sitten seuraavaksi puhuin jo sujuvaa englantiakin. Me ihmiset olemme välillä ihan käsittämättömiä - mutta ihan hyvä niin.

Peruskoulussa suurin osa ulkomailla asuneista luokkalaisistani olivat asuneet Amerikassa. Opettajani peruskoulussa olivat Kanadasta, Keniasta ja Australiasta, joten luokassa en kuullut brittienglantia. Jäin kielitaitoni suhteen aika yksin, joten jo ala-asteen aikana tunsin, että en enää puhu englantia samalla tavalla kuin pienempänä. 9. luokalla meidän piti kirjoittaa englannin tunnilla aine, jossa pohdittiin omaa kielenkäyttöä. Muistan kysyneeni opettajaltani, miten minä oikein puhun englantia. Hän totesi siinä olevan piirteitä sekä Amerikan englannista että brittienglannista. Yhdeksän vuotta kansainvälisessä koulussa muutti minut täysin brittienglantia puhuvasta osittain Amerikan englannilla puhuvaksi, vaikka en siinä vaiheessa elämää ollut edes käynyt Yhdysvalloissa.


Nyt "isompana" olen huomannut, että kahden eri englannin puhuminen on oikeasti olemassa oleva asia ja ilmiö. Puhun puhekielessä "mid-Atlantic"-aksentiksi kutsuttua englantia, jossa on vaikutteita sekä Amerikan että Englannin puhetyyleistä. Nimi tulee siitä, että jos tullaan Englannin ja Yhdysvaltojen puoleen väliin - ollaan keskellä Atlantin valtamerta. Omassa kaveripiirissä minulla ei ole muita jotka jakaisivat kokemukseni kieli-identiteetin kadottamisen suhteen. Olinhan kasvanut Englannissa ja aikaisimmat muistoni ovat rakentuneet siellä, mutta nykyään en puhu samaa kieltä jonka nuorena opin. Minne kielitaitoni siis oikein katosi?

Suurin syy varmasti oli muutto takaisin Suomeen 2000-luvun puolella. Arkipäivisin koulussa kuulin enimmäkseen suomalaisten englantia, joka suurimmalla osalla muistutti jotain Amerikan aksenttia. Minulla ei ollut sillä hetkellä elämässäni ketään, joka puhui englantia samalla tavalla kuin minä. Se on harmillista, että tässä vaiheessa elämää tajuaa, että jo heti Suomeen palatessamme olisi pitänyt pitää yllä sitä lausumistapaa, jonka Berkshiressä opin. Nykyään kiinnitän huomiota kielessäni lausumiseeni ja jos oikein paljon mietin, voin puhua brittienglannilla, mutta vielä se ei tule luonnostaan. Tarkoituksena olisi kuitenkin palauttaa puheeni brittimäisemmäksi pieniä muutoksia tekemällä.


Olen lopulta huomannut, että ympäristö, jossa elää, vaikuttaa kielitaitoon sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä - on mahdollista oppia puhumaan kieltä kuin paikalliset, vaikka olisi kotoisin mistä. Pahassa - niin nopeasti kuin sen kielitaidon yhdessä ympäristössä oppii, toisessa se katoaa ja/tai muuttuu uudenlaiseksi. Olen kuitenkin varma siitä, että on täysin mahdollista säilyttää se puhetyyli, jonka on oppinut, jos itse panostaa tarpeeksi sen säilyttämiseen. Seuraavana testissä onkin, kuinka helposti, tai vaikeasti, saadaan tämä tyttö puhumaan vakituisesti samalla aksentilla kuin pienenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tell me your secrets.