18 toukokuuta 2017

MILLOIN SAA LUOVUTTAA?

Tiistaina olin onnellinen, tänään viimeistään iski todellisuus vasten kasvoja, kun porukka rupes hyppimään onnesta heidän VAKAVA-kokeen pisteille. Alotetaan sillä, et mä pääsin ensimmäistä kertaa jatkoon, eli pääsen soveltuvuuskokeeseen. Mä en oo aina halunnut olla luokanopettaja, se selvis mulle vasta lukion jälkeen, kun olin töissä peruskoulussa. Mut siitä lähtien mä oon koko sydämestäni halunnut luokanopettajaksi. Oon hakenut Suomen kieliseen luokanopettajakoulutukseen kolme kertaa ja nyt oli eka kerta, kun pääsin jatkoon. Ja nyt musta tuntuu siltä, että en halua mennä sinne soveltuvuuskokeeseen. Mua pelottaa, että mä pääsen sinne.

Mun hakujärjestys oli 1. Oulu, LO 2. Oulu, ITE 3. Rovaniemi, LO 4. Jyväskylä, LO.

En mä koskaan halunnut Jyväskylään ja sinne on perinteisesti ollut korkeemmat pisteet kuin Rovaniemelle, joten tavallaan tiesin, että en sinne voi ikinä joutua. Oletin, että Rovaniemi on hyvä, koska se on lähellä ja pääsen Ouluun takasin, lähes koska vaan. Mutta nyt tajuan, että en mä sinne halua. Se on liian kaukana kaikesta. Mulla on täällä työ, ystäviä ja käytännössä koko elämä. Sama työ, jota oon tehny yläasteelta asti. Ei sitä niin vaan voi lopettaa, mä en halua lopettaa.

No, eihän soveltuvuuskokeisiin pääsy vielä takaa mulle opiskelupaikkaa. Ja toki mulla voi olla eri fiilikset asiasta, kun lopputulos selviää 30.6. Viikon päästä selviää myös, pääsenkö ITE-kokeseen, josta saa myös luokanopettajan pätevyyden ja se olis Oulussa myös. Mutta oonko mä itseeni pettynyt, jos mä meen vähän puolitosissaan yrittämään soveltuvuuskokeisiin vaikka tiedän, että luokanopettajuus on se mun juttu. Entä, jos tää on mun ainoa mahollisuus? Mitä mä teen, jos mä en ikinä tällä VAKAVA-systeemillä tuu pääsemään Ouluun. Tätä on ehkä vähän turha murehtia tässä vaiheessa, mutta mua on henkisesti ahistanu ja fyysisesti sattunu kohta kaks vuorokautta, enkä mä tiiän mitä tehä.

Omalta osaltani kuitenkin onnittelut heille, jotka pääsi jatkoon! Ehkä tää mun pää selviää tässä viikkojen aikana. Ja ehkä mulla ei oo mitään hätää, ehkä mä oon Lapin Yliopiston mielestä huono persoona opettajaksi ja mun ei tarvikaan lähteä Oulusta. Who knows.

31 tammikuuta 2017

TOIVEITA VUODELLE 2017

Oon yrittäny postata tätä jo jonkun aikaa, mutta ehkä tämän postauksen kohta nro 1 valaisee asiaa vähän enemmän. En oo välttämättä ikinä kovin tosissaan asettanu mitään yksittäisiä tavoitteita uudelle vuodelle, mutta kaipa tämäkin on tämmönen aikuisuudeen merkki. Tässä kuitenkin pari toivetta tulevaisuudelle, ei pelkästään ensi vuodelle.

1. SANO KYLLÄ USEAMMIN aka KICK ANXIETY'S ASS
Oon hyvä välttämään asioita ja keksimään "tärkeämpää" tekemistä, kuin nähdä ihmisiä, 
jotka haluais viettää yhdessä aikaa. Yritän tsempata mun ahdistuneisuuden tunteen kanssa,
mutta ei sitä voi pakottaa mihinkään. Tästäkin vois, ehkä jopa pitäis, tehdä oma postaus.

2. TEE LISÄÄ HYVIÄ VALINTOJA
En oo mun PURE-kokemuksestakaan jakanut tänne, koska oon aiemmin yrittäny asioita,
jotka on sitten lopulta epäonnistunu. Nyt kun kuitenkin on tapahtunut muutoksia, nii voisin
avata tätä asiaa enemmän. Eikä tämä jää pelkästään ruokavalion ja liikunnan valintoihin,
vaan pätee kaikkeen elämässä. Pitää vähentää tyhmiä päätöksiä ja miettiä seurauksia,
joiden perusteella sitten osaa tehdä parempia valintoja.

3. OLE KIITOLLINEN JA NÄYTÄ SE // OLE LÄSNÄ
Oon tosi monesta asiasta ja ihmisestä mun elämässä kiitollinen, mun pitää muistaa
kertoo heille ja pistää hyvä kiertoon. On ihmisiä joiden kanssa yhteydenpito
on tosi vaihtelevaa ja aion myös panostaa ihmisssuhteisiin enemmän ja paremmin. Ja sit
kun ihmisten kaa nähdään, nii lupaan olla enemmän läsnä.

4. OPETTELE MUSIIKIN TEORIAA 
JOTTA VOIT SOITTAA PIANOA JA KITARAA PAREMMIN
Oon omistanu kitaran ehkä 7 vuotta, osaan soittaa yhen Miley Cyruksen biisin. Siihen vois panostaa.
Pianoa osaan soittaa kohtuu hyvin, mutta luovutan aina jos vasemmalla kädellä on muuta kuin
sointuja, joten haluaisin palata siihen, että ymmärtää nuotteja yms. jotta vois soittaa kaikenlaisia lauluja.

5. OPETTELE VALOKUVAAMISTA
Oon saanu mun järjestelmäkameran joskus yläasteella, mutta en mä oikeesti osaa sitä käyttää.
Haluan oppia valokuvausta, jotta osaan tilanteen mukaan muuttaa asetuksia ja ymmärtää
miten se aukko ja suljinaika oikeasti tarkoittaa.

6. KEHITY VALMENTAJANA
Oon menny kokoajan eteenpäin, mutta nyt pitää mennä niille kursseille ja kehittää omaa
oppimista ja tehdä tiedonhakua myös omasta aloitteesta ja sitä kautta oppia ymmärtämään
enemmän. Luulen, että mun terveystiedon opinnot on auttanut mua jo ja tulee vielä auttamaan lisää.


Tumblrissa tuli vastaan postaus, joka oli mun mielestä liian hyvä olla jakamatta:
lately i've been replacing my "i'm sorry"s with "thank you"s, like instead of "sorry i'm late" i'll say "thanks for waiting for me", or instead of "sorry for being such a mess" i'll say "thank you for loving me and caring about me unconditionally" and it's not only shifted the way i think and feel about myself but also improved my relationships with others who now get to receive my gratitude instead of my negativity

03 marraskuuta 2016

SYKSY 2016

Losin kuvat on lukittuna CR2 tiedostoina, enkä saa niitä auki. Uusi yritys huomenna. Mutta tässä asioita, joita oon hommannut elo-, syys- ja lokakuun aikana!

Amerikasta tosiaan tarkemmin kuhan kuvat saan .jpg muotoon, mutta siellä meni viikko elokuusta :-) Oon käynyt Helsingissä myös kolmesti, ekan kerran serkun rippijuhlissa, tokalla kerralla olis pitänyt olla Selenan keikka - joten käytiin vaan shoppailee ja Lintsillä, vikalla kerralla shoppailun kautta roadtrip Kouvolaan kattomaan kiekkoa :-) Käytiin myös kauden avauksessa Turus ja Hämeenlinnas kattoo ku poikia ei kiinnosta voittaa :-) Koska käyn niin vähän yliopistolla ja luulen, että mulla on aikaa nii katoin myös Scandalin 1-5 kaudet.

02 marraskuuta 2016

EN ENÄÄ PUHU BRITTIENGLANTIA

Vietin osan lapsuudestani Englannissa, kasvoin siellä ja opin puhumaan. Pienempänä puhuin englantia niin kuin kuka tahansa muu Berkshirestä - mutta en enää. Ajatuksia kielitaidosta, sen säilyttämisestä, sekä sen katoamisesta.
 Teksti on osa yliopistokurssia, mutta oli ihan hyvä välillä kirjoittaa ylös näitä ajatuksia itsellekin talteen.



Kun minut tammikuussa 1998 laitettiin päiväkotiin Englannissa, en puhunut englantia ollenkaan. Englannissa aloitetaan "esikoulu" 3-vuotiaana ja sinne pikku-Katja laitettiin ikäisteni seuraan vaikka yhteistä kieltä ei löytynyt. Vanhempani ovat jälkikäteen kertoneet, että usein suutuin opettajille, koska kukaan ei ymmärtänyt minua. Löysin kuitenkin nopeasti ystäviä ja yhteinen kielikin opittiin pian. Englanninkielen opiskelijana minua jopa ihmetyttää, miten minä suomalaisena pystyin oppimaan kielen niin nopeasti. Olinhan vasta oppinut puhumaan suomea, sitten seuraavaksi puhuin jo sujuvaa englantiakin. Me ihmiset olemme välillä ihan käsittämättömiä - mutta ihan hyvä niin.

Peruskoulussa suurin osa ulkomailla asuneista luokkalaisistani olivat asuneet Amerikassa. Opettajani peruskoulussa olivat Kanadasta, Keniasta ja Australiasta, joten luokassa en kuullut brittienglantia. Jäin kielitaitoni suhteen aika yksin, joten jo ala-asteen aikana tunsin, että en enää puhu englantia samalla tavalla kuin pienempänä. 9. luokalla meidän piti kirjoittaa englannin tunnilla aine, jossa pohdittiin omaa kielenkäyttöä. Muistan kysyneeni opettajaltani, miten minä oikein puhun englantia. Hän totesi siinä olevan piirteitä sekä Amerikan englannista että brittienglannista. Yhdeksän vuotta kansainvälisessä koulussa muutti minut täysin brittienglantia puhuvasta osittain Amerikan englannilla puhuvaksi, vaikka en siinä vaiheessa elämää ollut edes käynyt Yhdysvalloissa.


Nyt "isompana" olen huomannut, että kahden eri englannin puhuminen on oikeasti olemassa oleva asia ja ilmiö. Puhun puhekielessä "mid-Atlantic"-aksentiksi kutsuttua englantia, jossa on vaikutteita sekä Amerikan että Englannin puhetyyleistä. Nimi tulee siitä, että jos tullaan Englannin ja Yhdysvaltojen puoleen väliin - ollaan keskellä Atlantin valtamerta. Omassa kaveripiirissä minulla ei ole muita jotka jakaisivat kokemukseni kieli-identiteetin kadottamisen suhteen. Olinhan kasvanut Englannissa ja aikaisimmat muistoni ovat rakentuneet siellä, mutta nykyään en puhu samaa kieltä jonka nuorena opin. Minne kielitaitoni siis oikein katosi?

Suurin syy varmasti oli muutto takaisin Suomeen 2000-luvun puolella. Arkipäivisin koulussa kuulin enimmäkseen suomalaisten englantia, joka suurimmalla osalla muistutti jotain Amerikan aksenttia. Minulla ei ollut sillä hetkellä elämässäni ketään, joka puhui englantia samalla tavalla kuin minä. Se on harmillista, että tässä vaiheessa elämää tajuaa, että jo heti Suomeen palatessamme olisi pitänyt pitää yllä sitä lausumistapaa, jonka Berkshiressä opin. Nykyään kiinnitän huomiota kielessäni lausumiseeni ja jos oikein paljon mietin, voin puhua brittienglannilla, mutta vielä se ei tule luonnostaan. Tarkoituksena olisi kuitenkin palauttaa puheeni brittimäisemmäksi pieniä muutoksia tekemällä.


Olen lopulta huomannut, että ympäristö, jossa elää, vaikuttaa kielitaitoon sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä - on mahdollista oppia puhumaan kieltä kuin paikalliset, vaikka olisi kotoisin mistä. Pahassa - niin nopeasti kuin sen kielitaidon yhdessä ympäristössä oppii, toisessa se katoaa ja/tai muuttuu uudenlaiseksi. Olen kuitenkin varma siitä, että on täysin mahdollista säilyttää se puhetyyli, jonka on oppinut, jos itse panostaa tarpeeksi sen säilyttämiseen. Seuraavana testissä onkin, kuinka helposti, tai vaikeasti, saadaan tämä tyttö puhumaan vakituisesti samalla aksentilla kuin pienenä.